Tiesitkö muuten, että mulla on kerran sydän pysähtynyt? Vähän pidemmäksikin aikaa.
Viime kesänä tuli 32 vuotta siitä, kun asuessamme Kanadassa mut löydettiin lasten leirillä hukkuneena järvestä, sydän pysähtyneenä.
Vanhemmilleni soitettiin, että teidän 13-vuotias tyttö on kuollut ja häntä yritetään elvyttää. Leirinjohtaja Waltteri antoi tekohengitystä, leiriläiset rukoilivat pelonsekaisissa tunteissa, ambulanssi teki tuloaan järven rannalle, oli paniikkia, pelkoa ja kyyneleitä. Tultuani tajuihin sairaalassa en tuntenut perheenjäseniä ja kyselin olinko kuollut. Lääkärit valmistivat vanhempiani viemään tulevaisuudessa kotiin kehitysvammaisen lapsen. Jokainen tajusi, että ainoa toivo oli turvautua Jumalaan ja rukoilla ihmettä. Olen kaiken kokemani jälkeen saanut elää rikasta elämää ja kertoa tarinaani monille näiden vuosien aikana. Tiedän, että jokainen päivä on suurta lahjaa ja haluan käyttää elämäni tuoden muille rakkautta, toivoa ja iloa.
En itse paljoa muista noista hetkistä. Muistan edellisen yön teltassa kavereiden kanssa. Valvoimme ja napostelimme karkkeja. Aamupalapöydässä olin sanonut etten oikein haluaisi mennä uimaan, kun on huono olo. Mieli oli kuitenkin muuttunut ja vesileikit houkutelleet. Seuraava muistikuvani on veden alta. Muistan kuinka en päässyt sieltä pinnalle. Tuli tunne, että nyt pitää hukkua. En nähnyt tunnelia, jonka päässä loistaisi kirkas valo. En päässyt taivasmatkalle tai kokenut mitään pelottavaa. Olin luultavasti pyörtynyt veteen, hukkunut ja sydän pysähtynyt. Mut oli nähty rantavedessä kellumassa vatsallaan, kädet ja jalat harallaan, kasvot vedessä. Eloton teinityttö keltaisessa uimapuvussaan. Seuraavat muistikuvani ovat teho-osastolta, jota ennen olin pelastettu vedestä, saanut parinkymmenen minuutin ajan tekohengitystä ja matkannut pitkän pätkän ambulanssissa leirikeskuksesta kaupungin sairaalaan. Teho-osastolta muistan siniset kansiot takanani, joita kuulemma usein vilkuilin. Toinen muistikuvani on verikokeiden ottaminen. Taistelin sitä vastaan niin kuin olin taistellut kaikkea muutakin vastaan ambulanssista lähtien. Tunnit kuluivat, lääkärit tekivät kaikkensa, perheeni ja läheiset kantoivat huolta, ihmiset rukoilivat ja toivoivat ihmettä. Minä vaan olin. Katselin hääriviä ihmisiä ympärilläni, kyselin perheeltäni olinko hukkunut, vaikka en siinä vaiheessa vielä tiennyt keitä he olivatkaan. Nyt jälkeenpäin, itsekin äitinä, olen ihmetellyt sitä voimaa ja taistelutahtoa, joka vanhemmillani on ollut. Tiedän, että he ovat huutaneet tuskaansa, kyselleet Jumalalta miksi Satu ei ole enää entisensä, pelänneet ja rukoilleet, mutta silti koko ajan luottaneet. Tapahtukoon Jumala Sinun tahtosi. Se on aina ollut elämässämme suunnanviitoittajana. Kulkea sitä tietä mikä meille annetaan ja ottaa päivä kerrallaan se mitä eletään. Rukouksella on valtava voima. Kun inhimillisesti ei toivoa ole, on ainoa toivo laittaa täysi luottamus siihen, josta toivoa vielä voi saada. Tiedän, että paranin täysin vain ja ainoastaan Jumalan avulla. Ei ole merkitystä miksi tämä taistelu käytiin. Tärkeintä on lopputulos ja se mitä hedelmää elämäni on saanut kantaa.
Multa aina silloin tällöin kysellään suhdettani uimiseen ja veteen. En ole vesipeto, voin pulahtaa järveen. En enää sukeltele, katselen kun muut tekee sitä ja odotan milloin heidän päänsä nousevat pintaan. En lähde soutelemaan keskelle järveä, mielummin pysyttelen rantakaisloissa. Järvi on viholliseni, samalla yksi kaunein maisema minkä tiedän. Annan lasteni nauttia vesileikeistä, pidän kuitenkin tarkkaan heitä koko ajan silmällä. Päästän heidät kesäleireillä uimaan ja luotan täysin siihen, että heistä huolehditaan.
Joku on joskus sanonut, että oleva kävelevä ihme. Monet ihmetelleet kuinka vierelläni on ollut suunnaton joukko suojelusenkeleitä. Useimmat vuodattavat muutaman kyyneleen tarinaani kuunnellessaan.Mikä sinun tarinasi on? Jokaisella meillä sellainen on.
Satu PS. Kuvat on otettu sairaalassa 6.7.1989. Vierelläni vanhempani, pikkuveljeni ja ukkini Suomesta.
Comments